torstai 7. helmikuuta 2013

Pikku yllätyksiä


Päivät Tansaniassa ovat täynnä yllätyksiä. Tämä päivä alkoi yllättäen siitä, että meille tarjottiin hiippakunnan toimiston tietokoneita ”katsottavaksi”, vaikka eilen vastaus oli ollut hyvin empivä koulutustarjoukseemme, joka muotoiltiin tyyliin ”Olisimme kiinnostuneita näkemään, miten käytätte tietokoneita.” Mutta nyt siis annoimme vierihoitoa excelin, wordin ja sähköpostin käytöstä toimiston väelle.

Iltakin oli yllättävä. Tuomiorovasti tupsahti hakemaan meitä hotellista illalliselle kotiinsa juuri, kun olimme tilanneet hotellin ravintolassa iltakeitot eteemme. Käytiin sitten syömässä kotiruokaa pääruuaksi.

Päivän päätapahtuma oli kuitenkin alusta loppuun uutta ja yllättävää: vierailu Maasai-paimentolaisten kylässä paikallisen pastorin seurassa. Kylä on helposti asvalttitien varressa ja kylänvanhimman talon katolla on lautasantenni, mutta muutoin ollaan kuin puskissa. Ruoka laitetaan nuotiolla, vesi haetaan kuivana aikana parin kilometrin päästä.

Yksi Maasai-mies paimentaa karjaa ihan pihapiirissä, muut saattavat olla kymmenien kilometrien päässä. Naiset ja lapset istuvat pihassa käsitöiden parissa. Tien varteen on pystytetty pieni kioski, mutta enimmät tulot tulevat maidon myynnistä.  

Pastori Johnson Chuma järjestää meille seurakuntansa kanssa pienen hartaushetken ja keskustelun Maasai-kulttuurista, arkielämästä ja ongelmista. Kylän kirkossa syödään myös lounas; vieraille on lusikat, muut syövät riisinsä sormin.Väki on kovin kiinnostunut Suomen järvistä, jotka jäätyvät. Täällä on +32 astetta.






  



keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Maasaityttö pelastettiin kouluun

Ulla ja muut Maasai-työn tukijat: terveisenne ovat tulleet perille!

15-vuotias Rakel aloitti aamulla pitkän koulumatkan kotikylästään Maasai-pastorin saattelemana. Vain viisi päivää aiemmin kylän vanhimmat olivat vedonneet Anna-Riitta ja Oskari Holmströmiin, että Rakel on nyt saatava kouluun. Muutoin uhkaa tytön myyminen vaimoksi.

Iringan luterilaiseen Image-kouluun on matkaa yli 400 kilometriä. Rakel on jo vähän väsähtänyt bussimatkasta, ja tietysti kovin hämmentynyt, kun matkan varrella pysähdytään Holmströmien kotiin evästyksiä varten. Rakelin saattaja saa 511 000 Tansanian shillinkiä (noin 250 euroa) matkakuluihin, tytön koulu- ja koemaksuihin, kenkiin, vaatteisiin, tyynyyn ja lakanoihin. Rakelille ojennetaan Raamattu kahdella kielellä. Matka jatkuu.

Olimme kiirehtineet todistamaan Rakelin koskettavaa kouluun lähettämistä kesken Morogoron hiippakunnan esittelyn. Päivä oli aloitettu hiippakunnan toimiston aamuhartaudella vielä seinättömässä kirkossa. Hartauden jälkeen työntekijät kättelevät toisilleen hyvät huomenet.
 
Tuomiorovasti George Pindua kertoo, että suurimpia haasteita hiippakunnassa on matkanteko: pastoreita on 52, mutta kaikilla ei ole autoa, moottoripyörää tai edes polkupyörää. Ei ole tosin lääkäreilläkään.

Kuulemme hiippakunnan projekteista, joissa Suomen Lähetysseuralla on tärkeä rooli. Pastoreita täytyy kouluttaa, koska seurakuntalaisia tulee yhä lisää: nyt heitä on 50 000. Koulutyö on tärkeätä, jos vaan pastorit ehtisivät käydä kouluissa. Ja tietenkin Maasai-paimentolaisten keskuudessa tehtävä hengellinen työ ja tyttöjen pelastaminen kouluun ennenaikaiselta avioliitolta.

Hiippakunnan suunnittelusihteeri vie meidät suomalaisten rahoittaman naisten keskuksen työmaalle. Ensin rakennetaan vartijan koppi ja juhlatila, jota voidaan vuokrata tulojen saamiseksi. Tärkein kohde alueella on naisten turvatalo.

Iltaa vietämme Holmströmien luona Kuusikallioiden kanssa kuunnellen kokeneen ja vasta aloittaneen lähettipariskunnan kokemuksia. Aamulla lähdetään Maasai-kylään.

(Rakelin nimi on muutettu, eikä tytön kauniita kasvoja turvallisuussyistä ole kuvissa.)



tiistai 5. helmikuuta 2013

Turvallisissa käsissä


Helteinen tiistai Morogorossa oli sellainen päivä, jonka takia blogin aloittamista epäröitiin: ”Tänäänkään ei tehty mitään…” Oikeasti kyllä tehtiin taas niitä kirjallisia töitä, mutta kyllä nautittiin myös Morogoro-hotellin (likaisesta) uima-altaasta ja (kuumasta) auringosta. Ehkä tämä ilmanala alkaa opettaa hitaan etenemisen viisautta.

Kirjalliset tuotokset putkahtavat joskus esille, mutta odotellessa muita huomioita päivän varrelta.

Morogoro-hotelli näyttää suositulta konferenssikeskukselta. Pihassa pyörii upeita maastoautoja milloin sosiaali- ja terveysministeriön tunnuksilla, milloin armeijan väreissä, tai milloin liikkeellä on peräti Southern African Fire Network. Kyllä olemme turvallisessa ympäristössä.

Vaikka sitten lähikadulla vastaan tulikin nuorukaisia käsi kädessä - käsiraudoissa - perässään pamppuja heiluttelevat virka-asuiset vartijat. Paljon viattomammat ja nuoremmat pojat harjoittelevat meidän kanssamme vastaan tullessaan englantia: ”How are you, thanks.” Moni vanhempikin tervehtii eikä vain toljota.

Morogoron katuojat ovat syvät - rankkojen sateiden varalta. Päivän hyvä työ oli vetää ojaa ylittänyt rouva ylös, kun ei tiukassa kanga-hameessaan päässytkään harppaamaan tielle.

Päivän historian oppitunti pidettiin pääkadun liikenneympyrässä, jonka keskelle muistomerkkiin on tallennettu niiden 20 urhoollisen nimet, jotka tältä alueelta saivat surmansa vuoden 1979 sodassa Ugandaa vastaan. (Näin ainakin ymmärsimme tekstit.)

Löydettiin myös kiinteistönvälitystoimisto, jonka oven päällä on Isä meidän -rukous kahdella kielellä. Turvallista palvelua.

Yritimme selvittää loppuviikon ohjelmaa, mutta totesimme lopulta, että mennään aamulla tuomiorovastin  puheille ja siellä sitten ehkä selviää…






maanantai 4. helmikuuta 2013

Sähkötön hellekaupunki


Aggregaatit pörisevät Morogoron kaduilla. Sähköt ovat poikki kaupungista.

Morogoron kaduilta voi ostaa melkein mitä vaan: autonrenkaita, sohvia, kengänpohjia, jalkahoitoa. Kännyköitä. Puheaikaa melkein jokaiselta luukulta ja päivänvarjon alta. Ja niitä aggregaatteja.

Kananpojat juoksevat jaloissa katukahvilassa. Ylväitä maasai-asuisia naisia tavallisten tallaajien joukossa. Dala-dala -pikkubussit pullollaan väkeä, ja vielä töräyttelevät kutsuvasti turisteille. Moottoripyörät päristävät vähän missä sattuu.

Saamme kävellä yllättävänkin rauhassa. Morogoro on suurkaupunki aiempiin verrattuna, eurooppalaisiakin näkyy kaupungilla selvästi enemmän.

Aamukävelyn jälkeen pakenemme keskipäivän hellettä (+32) hotelliin ja keskitymme kirjallisiin töihin. Ilmastointi ei tosin täälläkään toimi sähköpulan vuoksi.

Sattumuksia tulee vastaan joka kulman takaa.

Kaiken etukäteistiedon vastaisesti pistorasioihin tarvitaan täällä adapteri. Onneksi majapaikoista on löytynyt. Morogoro-hotellin vastaanotto etsi kiivaasti adapteria pari tuntia, kunnes valittelivat, että nyt ei ole yhtään ylimääräistä. Kun kysyimme, että miten sitten saamme ladattua kännyköitä, tyttö vastasi, että auttaisikohan tällainen - ja ojensi tiskin alta adapterin.  Epäselväksi jäi, mitä hän oli pari tuntia etsinyt.

Postissa tuli mieleen Speden rautakauppasketsi. Postikortteja on lähes mahdotonta löytää, mutta postin seinällä on muutama mallikappale. Osoittelimme sinne päin tiskin takana istuvalle postivirkailijalle. Hitaasti hän nousi, haki takahuoneesta avaimen ja kiersi tiskin takaa yleisön puolelle. Nyt saimme osoittaa tarkemmin, mitä halusimme. Yhä hitaasti ja ilmeettömästi täti kiersi takaisin tiskin taakse, otti kännykän ja soitti jollekin. Hetken kuluttua hän katosi toiseen takahuoneeseen. Toinen virkailija huomasi asiakkaiden epäuskoiset ilmeet ja tuli ystävällisesti sanomaan, että kulman takana on erillinen Post shop, josta  postikortteja kyllä saa. Niin saikin. Ensimmäinen virkailija jäi jonnekin takahuoneeseen penkomaan.

Hotellissa on muuten peräti televisio, johon kyllä riittää aggregaatin virtaa, vaikka ilmastointiin ei. Afrikkalaiset tähdet pommittavat jalkapallomaaleja, mutta silti hotellipihan apinat tarjoavat parempaa ohjelmaa. (Terveisiä Rasmukselle kaikilta kirahveilta ja apinoilta!)




sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Kansallispuiston kauneutta


Vapaa viikonloppu Mikumin kansallispuistossa. Kuvat puhukoot; kauneushan on katsojan silmässä.

Sunnuntaina pääsimme Morogoroon Katri ja Visa Kuusikallion kyydissä. He ovat tulleet Tansaniaan tammikuun alussa, opiskelevat nyt kieltä ja valmistautuvat kahden vuoden lähetystyökauteen. Matkalla juteltiin muun muassa Tansaniaan muuttavan ensimmäisistä suurista yllätyksistä. Hyttyset olivat yksi niistä.